Masennus, maailmankuva ja 12 askelta rakkauteen

”…huomaat, että ”ikävystynyt ihminen” ei tarkoita sinua. Ikävystyneisyys on yksinkertaisesti ehdollistunutta energialiikettä sisälläsi. Et ole myöskään vihainen, surullinen tai pelokas. .. Ne ovat ihmismielen tiloja. Ne tulevat ja menevät.” (Tolle 2005)

Mikään tuleva tai menevä ei ole meitä itseämme. Olemme pikemminkin kuin taivas, joka tarkkailee edessämme lipuvia masennuksen pilviä. Meissä on myös sisäinen aurinko, joka voi häivyttää nuo pilvet taivaan tuuliin.

Kysyin eräänä päivänä luennoillani olleilta opiskelijoilta: Löydättekö sisällänne olevan ”auringon” vaan koetteko pikemminkin olevanne osasia yhteiskunnan rattaissa? ”Riippuu päivästä” oli erään opiskelijan ilmeisen rehellinen vastaus.

Edellinen vastaus kuvaa hyvin aikaamme, jossa entistä henkisempi ihmiskäsitys on valtaamassa alaa. Toistaksi olemme välillä masentuneina maallistuneen ihmiskuvan vankeja ja välillä kohottaudumme pyhän ja henkisen ihmisen puoleen itsessä ja muissa. Seminaarini ”Masennus, maailmankuva ja 12 askelta rakkauteen” tarkoituksena on tukea ihmisen kasvua henkisen minuutensa äärelle ja sytyttää ihmisessä voimaa myös pysyä pyhän minänsä yhteydessä. Tämä Minämme – Kristus meissä – on se, joka minut lopulta eheyttää ja parantaa. Tarvitaan tietoisia askelia Hänen luokseen. Muutoin masentuneisuus valtaa meidät yhä uudestaan.

Nimimerkki “Jukka -84” kirjoittaa Helsingin Sanomien (17.3. 2001) nuorisopalstalla otsikolla “Elämässä ei näytä olevan mitään tarkoitusta” mm. seuraavaa:

“Istun koneeni ääressä ja ajattelen tulevaisuutta. Ja se mitä ajatuksiini tulee saa minut lopettamaan. Kaikki mitä näen on viisi kohtaa: syntymä-opiskelu-työ-eläke-kuolema. Kaikkein pahinta tästä tekee se, ettei tässä näy mitään tarkoitusta---Jos olisin töissä ja kuolisin, joku voisi korvata minut ja olisi vielä parempikin kuin minä.--- Usein ajattelen, että jos olisin kuollut niin ei tarvitsisi ajatella TÄTÄ maailmaa, sen tuomia ongelmia ja sen pahuutta. Jään kuuntelemaan surullista musiikkia ja odottamaan parempaa huomista.” [korostukset - SS]

Aikamme ihminen tuntee joutuneensa välineeksi vailla päämäärää. Tämä on masentuneisuutemme perimmäinen syy. Me emme tiedosta asiaa. Emme tiedosta, että olemme tehneet itsestämmekin korvattavissa olevaan välineen. Toimimme velvollisuudesta tai pelosta, emme rakkaudesta. Masennuksen voittaminen merkitsee myös ja oleellisesti maailmankuvallista muutosta, matkaa sekasortoisesta avuttomuudesta rauhaan ja rakkauteen. Kyseessä on elämänmotiiviemme muutos. Velvollisuuksien ja pelkojen sijaan asettuu rakkaus.

”Velvollisuus ajaa meitä eteenpäin henkisin raipaniskuin.
On oltava kuuliainen isälle, äidille, opettajalle, puolueelle, tieteelliselle koulukunnalle, taiteelliselle suuntaukselle, uskonnolliselle tunnustukselle. Unohtuiko jotakin?
Kyllä ja sen mukana kaikki. Ihmisen velvollisuus, oikeus ja ilo on nousta kuuntelemaan sydämensä ääntä – tämä on hänen syvin velvollisuutensa, joka lopulta tekee hänestä ihmisen.
Ihmisen, joka on ihme.” (kirjastani Elämänkoulu)

Masennuksemme taustalla on lopulta kokemuksemme ja kuvamme maailmasta. Maailmankuvamme eivät ole pelkästään ”vaarattomia asenteita”, ne ovat masennuksemme keskeinen syy. Meidät on ehdollistettu ajattelemaan, että ”…elämä ei ole muuta kuin”, tai että ”ihminen ei ole muuta kuin”. Virkkeen jatko vaihtelee aikakaudesta toiseen: ”ihminen ei ole muuta kuin kone” (1700-luku), ”ihminen ei ole muuta kuin eläin” (1800-luku), ”ihminen ei ole muuta kuin biokemiallinen mekanismi, joka saa käyttövoimansa tietokoneitten rakennetta muistuttavasta järjestelmästä” (1900-luku).

Tällainen ajattelu johtaa elämän kokemiseen tarkoituksettomana, arjen harmauteen. Meidät on ehdollistettu kokemaan elämä tarkoituksettomana ja pelättävänä ”ei mitään muuta kuin” asiana. Parhaimmillamme toimimme velvollisuudentuntoisesti, mutta tällöinkään emme toimi tyydyttävällä tavalla.

Pelko

”Jos saisin selvän edes siitä mitä pelkään, pääsisin jo aimo askeleen eteenpäin” (Jean Paul Sarte 1981).

”Ei mitään muuta kuin”-ajattelu tekee meidät pieniksi ja pelokkaiksi. Walch (2004, 253) toteaa useimpien henkisten rakennelmiemme ja sosiaalisten sovinnaistapojemme perustuvan pelkoon. Olemme ehdollistuneet elämään jatkuvassa pelossa. Pelot täytyy haastaa rakkaudella ja ystävällisyydellä. On hyvä tehdä niitä asioita, joita pelkää. On hyvä mennä vuorelle, jos pelkää korkeita paikkoja. Itseäni pelotti nuorena assistenttina 1980-luvun alussa luentojen pito. Niinpä menin professorin puheille ja pyysin saada pitää luentosarjan, jota en ollut vielä lainkaan valmistellut. Pyyntööni suostuttiin ja sosiaalisten pelkojen työstämiseni alkoi.

Oivallinen pelkojen sulattaja on myötätunto itseä ja muita kohtaan. Useimmat pelot ovat sosiaalisia. Pelkäämme ihmisiä. Arvelemme heidän olevan vihamielisiä ja torjuvan sanamme ja tekomme. Olemme eläneet kulttuurissa, jossa kaikkialta etsitään vikoja ja puutteellisuuksia. Olemme luulleet tätä kasvatukseksi, vaikka kyseessä on pelottelu. Ihminen on haluttu kaavoittaa.

Nyt voimme unohtaa vihamielisyysmielikuvamme. Tosiasiassa ihmiset ovat myötätuntoisia. Mikäli jätämme roolimme, olemme kaikki perimmältään pelkkää rakkautta, joka ainoa. Näin kannattaa ajatella varsinkin ”vihamiestensä” suhteen. Voi luoda sellaisesta ihmisestä, jonka kanssa aina on joutunut napit vastakkain, mielikuvan ystävällisestä ja empaattisesta henkilöstä. Tietyllä tasolla tämä mielikuva on totta ja tuo taso toisessa aistii tämän mielikuvamme, vaikka olisimme fyysisesti kaukana toisistamme. Olemme huomattavasti laajempia olentoja kuin fysikaalisissa mielikuvissamme luulemme. Kun seuraavan kerran kohtaamme, ovat mielikuvat tehneet työnsä ja pelkomme puolin ja toisin hellittävät, avaavat tilaa ystävyydelle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

Pelot jäykistävät, estävät elämän virtaamisen. Saamme pelätä, se on normaalia. Kuitenkin kannattaa mieluummin tehdä ja pelätä kuin jättää tekemättä pelkäämiään asioita. Lopulta voimme huomata, että voimme päästää irti rakkaat pelkomme. Voimme silloin kiittää niitä oppitunnista. Voimme oppia rakastamaan epäröimättä ja puhumaan vapaasti tuntematta tarvetta puolustautua. Voimme elää minuuksina ja kunnioittaa toisten minuuksien elämänvalintoja.

Rakkaus

Minuutena eläminen on pelosta vapautumista ja elämistä syvimmän olemuksensa, rakkauden, mukaista elämää. Rakkauden puolestaan löytää paremmin pysähtymällä kuin etsimällä. ”Niin yksinkertaista se on. Olet se, mitä etsit.” (Gangaji 2007, 97) Sinä olet rakkaus kuten myös rauha. Pysähtyessämme emme niinkään ajattele vaan kiinnitämme huomiota ajatusten välillä olevaan tyhjään tilaan. Tuosta muodottomasta tietoisuudesta oivallamme, että jokin on siinä läsnä. Olemuksemme, essentiamme, katsoo maailmaa tästä muodottomuudesta. 

Meidät on opetettu ajattelemaan, että ajattelu on olemisemme varmuus: ”Ajattelen, olen siis olemassa”. Nyt voimme huomata, että ajattelunkin taustalla on puhdas oleminen: ”Olen, siis ajattelen” voisi olla uusi olemisemme varmuusjulistus. Ja koska perimmältään oleminen on rakkautta, voisi teesiksi muotoilla myös: ”Amo, ergo sum” (”Rakastan, olen siis olemassa”).

Pysähtymisen jälkeen voimme uudesta havainnointi paikastamme kohdata levollisemmin elämänkoulun oppiläksyt, kuten esimerkiksi ruumiillisen kivun, tunteiden myllerryksen ja henkisen hämmennyksen. Emme enää samastu näihin ohikiitäviin tiloihin. Olemme ikään kuin se valkokangas, joilla nämä elämänkoulun haasteet näytellään. Vaikka näytelmät olisivat rajujakin, niin valkokangas säilyy aina puhtaana, koskemattomana. Perimmäistä olemustamme ei mikään voi tahrata. Perimmäinen rakkausolemuksemme on kaikkia ”ihminen ei ole mitään muuta kuin” –määritelmiä syvemmällä, se ei samaistu mihinkään roolisuoritukseen elämämme näyttämöllä. Pysähtyessämme voimme ainakin aavistaa, että ”ihminen on enemmän kuin” olemme tähän saakka osanneet kuvitellakaan.

Masennuksen voittamisen ensimmäisiä merkkejä on mielekkyyden virtaaminen asiaan. Kykenemme tässä kohtaa näkemään vaikeidenkin koettelemustemme merkitykset. Mielekkyyden ”läpäisy” on aikamme ihmisen keskeinen tehtävä nykymaailmassa. Tämä ”läpäisy” edellyttää monien itsestäänselvyyksinä pidettyjen ajatus- ja toimintamallien muuttamista.

Erityisesti puhe ihmisarvosta jää vaille pohjaa, jos sillä ei ole suhdetta ihmisen ideaan. Puhe ihmisen korvaamattomuudesta ja ainutlaatuisuudesta jää fraaseiksi ilman syvempiä oivalluksia ihmeestä nimeltä ihminen.

”Ja aina ja ikuisesti varsinainen minämme herää meissä uuteen pääsiäisaamuun. Lopulta alempi minämme huomaa tehtävänsä toivottomuuden, se huomaa, että henkeä ei voi kahlita. Niinpä alempi minämmekin katkaisee joukkounensa kahleet ja herää. Herätessään se huomaa olevansa kaunis, yhtä kaunis kuin varsinainen minäkin. Ja se huomaa viimeisen totuuden: meitä onkin vain yksi. Tämä yksi koostuu ikuisesta rauhasta ja rakkaudesta.” (lainaus kirjastani ”Elämänkoulu”).

Seminaarissani ”Masennus, maailmankuva ja 12 askelta rakkauteen” kysytään ihmiseksi kasvun mahdollisuuksia. Kysytään tervehtymisen olemusta, sitä miten masennus voidaan muuntaa terveyden ja eheytymisen käyttövoimaksi.

Seminaarin ensimmäinen osa pidetään viikonloppuna 14.–15.3. Tuolloin osallistujille annetaan myös pieni kirjanen, jossa on esitetty mainitut 12 askelta rauhaan ja rakkauteen. Osallistujat työstävät askelia noin puoli vuotta (tarvittaessa tukihenkilön kanssa.) Syksyllä 2009 pidetään ”palaute- ja uudistamisseminaari”, jossa mm. käydään läpi itse kunkin askelmat ”Kriisistä/ongelmasta/epämukavuudesta rakkauteen” ja pohditaan vieläkin mielekkäämmän elämän mahdollisuuksia.

Simo Skinnari
Kasvatustieteiden tohtori, dosentti

Simo Skinnarin luento ”Mielenterveys kasvatuksen näkökulmasta” Turun Henkisen Keskuksen torstai-illassa 16.4. klo 18.30. [ Turun Henkisen Keskuksen ohjelma].