Luontoyhteys kateissa

Kirjoitan tätä tarinaani Teneriffalla, jonne saavuin marraskuun lopulla noin viikko katastrofaalisen rankkasateen jälkeen. Teiden rinteiltä saakka kerääntyneet valtavat vesimassat olivat täyttäneet talojen kellarikerroksia mudalla, vieneet mennessään vuohia laitumelta ja kuruun pysäköityjä autoja. Mereen oli kerääntynyt sekalainen joukko ihmisten pois heittämiä tavaroita ja roskia. Kaikki tämä tapahtui siksi, että ihmisillä ei ole enää yhteyttä luontoon ja sen voimiin. Kauan sitten syntyneet kurut eli vesiuomat, jotka yleensä ovat melko kuivia, oli otettu käyttöön luonnottomalla tavalla. Autoja parkkeerattiin uoman pohjalla ja vuohia laidunnettiin uomassa kasvavilla ruohikoilla. Luonto hoiti melkoisen puhdistuksen.

Hävitystä katsellessani muistuivat mieleeni lapsuuteni aikaiset kokemukset luonnosta. Oli ihanaa juosta paljain jaloin aamukasteisella nurmikolla tai sateen jälkeen vesilätäköissä. Kirkkaassa auringon paisteessa makasin niityllä ja katselin tuulessa heiluvia kukkia ja niissä pörräävä hyönteisiä. Illansuussa lähdimme sisarusteni kanssa läheiselle järvelle onkimaan. Madot kaivoimme itse maasta ja laitoimme mullan joukkoon peltipurkkiin. Veneellä soutaen menimme läheiselle luodolle, josta koukkuun tarttui ahvenia, särkiä ja säynäviä; mitä suurempi kala sen suurempi riemu. Saalis pujotettiin lepästä taitettuun oksan hankaan, ja saalis vietiin kotiin iloiten. Jo varhain opimme itse perkaamaan kalat ja paistamaan ne syötäväksi.

Leikkimiseen löytyivät materiaalit luonnosta. Tehtiin kävyistä lehmiä, lampaita ja possuja. Risuista rakennettiin eläinsuojat ja mielikuvitus laukkasi vapaasti. Kesäiset marjaretket ja syksyiset sieniretket olivat mieluisia koko perheelle. Retkelle lähdettiin koko päiväksi. Mukaan otettiin evästä, tulentekovälineet ja kiireetöntä aikaa. Retken kohokohta oli, kun isä otti tulentekovälineet esiin ja me lapset saimme kerätä risuja nuotioon tulen syötäväksi. Nuotiolla paahdettiin ruisleivän paloja ja keitettiin kahvia. Isällä oli aina kerrottavanaan joku vanha tarina, joka sai mielikuvituksemme laukkaamaan.

Keittiöpuutarhan hoitokin oli mieluisaa koko perheen puuhaa ja siihen sai osallistua alusta loppuun. Keväällä isä muokkasi maan ja äiti meidän lasten kanssa kylvi siemenet maahan. Lapsilla oli aivan ikioma palsta. Kesällä kitkettiin rikkaruohoja ja kasteltiin. Syksyllä sitten korjattiin sato talteen ja sen päätteeksi teurastettiin sika. Silloin oli monenlaista herkkua ruokapöydässä ja tiesimme, mistä ruoka oli peräisin. Olimme tasapainossa luonnon kanssa, se antoi antimiaan runsain mitoin käyttöömme.

Aikuistuttuani lähdin Helsinkiin työhön ja myöhemmin opiskelin. Siellä ollessani yhteys luontoon väheni. Opiskelupäivän päätteeksi istuskelin puiston penkillä katsellen puita ja kuunnellen linnunlaulua. Siinä se sitten kaikki olikin. Työelämässä tehokkuusajattelu vei mennessään. Yleisesti ottaen ajattelu muuttui; luonnonvaroista revittiin kaikki irti.

Tehokkuusvaatimukset repivät myös ihmisistä kaiken irti. Ihminen nähtiin koneena tai osana suurempaa konetta. Kun koneeseen lisätään kierroksia, on kaikkien osien toimittava samassa rytmissä. Maanviljely ja metsätalous syöksyivät myös tehokkuusvaatimusten rattaisiin. Keinolannoitteilla ja torjunta-aineilla haluttiin lisätä satoa kasvaville ihmismassoille. Näillä toimenpiteillä on pilattu vesistöjä, luonnon monimuotoisuutta ja metsiä. Enää eivät kukat kuki ojan pientareilla, eivät pörrää mehiläiset eivätkä perhoset liihottele. Vesistöissä kukkivat levät vihreinä lauttoina.

Työuupumuksen myötä menetin luontoyhteyden kokonaan. Aistimaailmani sumentui; en kuullut lintujen laulua, en havainnut luonnossa tapahtuvia ilmiöitä, en haistanut enkä maistanut. Uupumuksen aikana löysin Sahaja Yogan, joka tarkoittaa spontaania sisäsyntyistä yhteyttä korkeimpaan voimaan. Meditaation kautta alkoi elämä avautua uudelleen aivan erilaisessa valossa.

Sahaja Yogassa kuvataan jokaiselle chakralle oma elementti. Elementit ovat maa, tuli, vesi, ilma, eetteri ja valo. Nehän ovat elementtejä, jotka kaikki ovat ympärillämme olevassa luonnossa. Chakrajärjestelmämme on siis vahvasti yhteydessä luontoon ja maailmankaikkeuteen. Ihminen ei voi olla luomakunnan kuningas, kuten tällä tehokkuuden aikakaudella on alettu uskoa. Kun ymmärtää olevansa osa suurta kokonaisuutta, niin tulee nöyräksi ja alkaa kunnioittaa luonnonarvojakin. Yhteyden löytyminen korkeimpaan voimaan avaa silmät totuudelle ja avaa myös luonnonarvot uuteen valoon.

Luonnossa me näemme rytmin, joka on kehämäinen. On yö ja päivä. On kevät, kesä, syksy ja talvi. Kaikki muodot luonnossa ovat pyöreitä, pehmeitä ja epäsymmetrisiä. Ihminen vain on rakentanut asuinympäristönsä (kaupunkinsa) kulmikkaiksi laatikoiksi ja eristäytynyt luonnonyhteydestä. Aikatauluista on tehty elämän rytmi, joka on lineaarinen ja liian tiukka.

Luonnossa rytmi on levon ja kasvun tasapainoa silloin, kun ihminen ei tuhoa sitä. Tuuli puhaltaa jaksoittain. Sen voi kuulla metsässä silmät kiinni kuunnellen ihanana sinfoniana. Aallot lyövät rantaan rytmillisesti; väliin tulee suuria aaltoja ja väliin pieniä, mutta siihen sisältyy rytmi. Keväällä kasvit alkavat kasvunsa. Kasvaa uusia versoja ja siemenistä versoo uusia kasveja. Kesällä ne kukkivat ja syksyä kohti muodostuvat siemenet, marjat ja hedelmät. Syksyllä on sitten sadonkorjuun aika ja kasvit alkavat valmistautua talven lepokautta varten. Talvella kaikki lepäävät ja valmistautuvat kevään uutta kasvua varten.

Tämä luonnonrytmi on olemassa myös ihmisessä syntymästä kuolemaan. On vain tärkeää pysähtyä, kuunnella ja antaa asioiden tapahtua oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Ihmisellä on oltava rauha sisällään, jotta voi kokea elämässä iloa ja rakkautta. Luonto rauhoittaa, antaa ajatuksettomalle tietoisuudelle tilaa ja luo mieleen tasapainoa.

Irmeli Karjalainen

Keruutuotetarkastaja Irmeli Karjalaisen vetämät retket vievät touko-, heinä- ja syyskuussa poimimaan villivihanneksia, yrttejä ja sieniä. Katso Konsan Kartanon ohjelma [linkki poistettu].